Rakkauden aidoimmat merkit: rohkeus ja haavoittuvuus

img_0716

”Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään
Turha pelätä laukausta,
Sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa”

Don Huonot
Minua puhuttelevat nämä erityiset sanat, sillä ne kertovat juuri tuosta rakkauden aidoimmasta ja haastavimmasta kohdasta: uskallanko ottaa kontaktia ja astua haavoittuvuuteni kanssa näkyväksi.  
Juurikin tuossa torjutuksi tulemisessa on jotakin niin pelottavaa, että alamme suojautua haavoittuvuudelta vetäytymällä ja sulkemalla itsemme. Jäänkö häpeäni kanssa yksin? Annanko haavoittuvuuden näivettää minut yksinäisyyteen? Otanko sittenkin riskin?

Olen tehnyt pitkän ja erityisen matkan seuranani häpeä. Toisinaan se on pyrkinyt isännäksi ja on jopa voittanutkin minut. Välillä olen käynyt sen kanssa suureen taistoon, eikä siitä yleensä mitään hyvää ole seurannut. Nyt meillä alkaa olla hyvä suhde. Häpeästä on tullut hyvä renki ja palvelija.

Syyllisyys, nolostuminen, häpeä ja häpäisy
Syyllisyys on sitä, että tiedän olevani syyllinen johonkin tekoon. Häpeä puolestaan saa tuntemaan oloni vialliseksi, kelvottomaksi tai arvottomaksi. Jollakin tapaa virheelliseksi. Häpeä kolkuttelee ydin-identiteettiäni, se on sitä miten ja mitä tunnen nähdessäni itseni jonkun toisen silmin. Katson itseäni ulkopuolelta, jonkun toisen silmin, ja näen koko ajan jotakin viallista ja puutteelista.

”Häpeä hajottaa yhteyttämme toisiin” sanoo häpeätutkija Brené Brown kirjassaan En olekaan yksin. Virheellisyys ja kelvottomuus estävät meitä liittymästä toisiin. Emme enää kerro omaa tarinaamme. Alkaa taistelu, pako tai lamaantuminen.

Taistelu on sitä, että yritän piilottaa oman häpäni hyökkäämllä toisia vastaan. Hyökkään joko arvostelemalla, pilkkaamalla, olemalla ylimielinen tai mukamas parempi kuin joku toinen. Tavoitteenani on pienentää toista jotta itse näyttäisin paremmalta. Tai pakenen, piiloudun ja vetäydyn, koska en usko kelpaavani tällaisena kenellekään. Piilotan samalla kaikki taitoni, koska antaudun häpeän vietäväksi.

Monikerroksinen häpeä
Oma häpeäni on hyvin monikerroksinen. Olen hävennyt lapsena maalaisuuttani, pohjois-karjalalaisuuttani ja navetallehaisevuuttani. Myöhemmin olen hävennyt vaivasenluitani, isoja käsiäni, pyöreyttäni, isoja jalkateriäni, yksinhuoltajaäitiyttäni, sitä että en koskaan oppinut tanssimaan tai laulamaan. Erityisen herkästi häpeää ovat laukaisseet ei-tietäminen ja ei-osaaminen. Sen vuoksi on ollut hankalaa asettua oppimaan. Kun sisäinen vaatija vaatii osaamaan ennen kuin osaa.

Häpeä tuntuu kivulta. Hylkääminen aktivoi samat aivoalueet kuin fyysinen kipu. Siksi ei ole turhaan sanottu että hylkääminen sattuu. Tai sydän särkyy. Häpeässä on jotakin hyvin häpeällistä. Hävettää ajatellakin sitä.

Voiko häpeän sietokykyä lisätä?
Miten voisi tulla rohkeammaksi? Onko pakko mennä omaa haavoittuvutta ja häpeää kohti? Miksi? Jotta häpeän valtakunnasta voi oikeasti astua ulos, on uskallettava katsoa omaa haavoittuvutta silmästä silmään. Se on ensimmäinen askel. Ja tätä katsomista on tehtävä myötätuntoisesti.

Mikään ei ole niin parantavaa, kuin myötätunnon ja empatian antaminen itselle. Vain siten pystyy olemaan myötätuntoinen myös toiselle. Kykenemme vastaamaan myötäeläen toisen tarinaan vain, jos olemme syleilleet omaa tarinaamme. Häpeineen päivineen. ”Myötätunto ei ole hyve, se on sitoumus. Se on jotakin, jota meillä on tai ei ole – se on jotakin, jota me päätämme harjoitella” sanoo Brené Brown.

Seuraavaksi on tuunnistettava häpeän laukaisijat. Koska oma häpeäni koskee niin usein ei-tietämistä tai ei-osaamista, on salaperäisyyden poistaminen jostakin asiasta äärimmäisen tärkeää.

Häpeää ylläpidetään tahallisella vaikeaselkoisuudella, kapulakielisyydellä, epämääräisillä ohjeistuksilla ja salaperäisyyteen verhotulla asiantuntijuudella. Vain kysyminen murtaa salaperäisyyden taian. Vain kysymällä kriittisiä ja tyhmiä kysymyksiä, poistamme salaperäisyyden ja teemme tilaa yhteydelle ja murramme häpeän kahleita.

Kolmas askel on astua itsestä ulospäin, liittyä toisiin ja kertoa omaa tarinaamme. Häpeää ylläpidetään ja vahvistetaan erottamalla ja eristäytymällä. Tärkeintä on astua esiin ja tulla näkyväksi.

Uskallusta ja suurta rohkeutta on astua kohti omaa haavoittuvutta, kohti omaa häpeää, sitä kaikkea pimeää puolta, jota niin mielellämme varjelemme myös itseltämme. ”On suurta rohkeutta puhua omasta häpeästä”, sanoo Brown. Pelottaa, hävettää, mutta aion mennä tätä kohti. Kun puhumme häpeästämme, otamme vastuun omasta kivustamme. Ja samalla opimme kunnoitamaan ja ilmaisemaan omia tarpeitamme ja tunteitamme.

Kaikki mitä sinä etsit, etsii myös sinua, sanoi tänään ystäväni Veera. Rohkeus ja haavoittuvuus – rakkauden aidoimmat merkit.

Kuuntele tästä Brené Brownin luentoa häpeästä. Brené Brown, Listening to shame

”Tanssi mun kanssa, tanssi tiukemmin Niin kuin Pulp Fictionissa, mutta hurjemmin
Mä oon Uma sä oot John, tää liike on levoton, mutta olkoon
Tanssin sun kanssa, vielä seuraavan
Niin kuin Greasessa mut sitten katoan Mä oon Olivia sä oot John, tää elämä on levoton, mutta olkoon” Haloo Helsinki Pulp Fiction

Kuuntele tästä:

Haloo Helsinki, Pulp Fiction