Rakkauksien välinen välitila?

Red balloon-like water color heart with long black string

Suhteissa oleminen ja nimenomaan parisuhteissa oleminen on yksi tapa rakastaa. Kun parisuhdetta ei ole, tuntuu siltä, että kaikki muut rakkauden muodot ovat vain korvikkeita oikealle rakkaudelle. Ihan kuin olisi jotenkin vajaa tai puutteellinen ilman parisuhderakkautta. 

Välitila vai lopullinen tuomio?
Kun suhteita on ollut ja niitä ei ole tällä nimenomaisella hetkellä, joutuu johonkin jännään tilaan, jossa ei oikein tiedä ollako vai eikö olla. Tarkoitan sitä tilaa, jossa odottaa, että se seuraava rakkaus ja suhde jostakin ilmestyisi, jostakin ihan nurkan takaa. Ja kun sitä ei ilmesty, on laskeuduttava sen tosiasian äärelle, että omat rakkaussuhteet saattavat hyvinkin olla takanapäin. Että rakkaussuhteet olisivatkin vain muistoja, jotka päivä päivältä enemmän joko kultaantuvat tai haalistuvat.

Surukseni huomasin, että vaikka tässä kuinka yrittää säilyttää innostuksen, toivon ja luottamuksen tulevaan, on otettava sekin huomioon, että tätä elämän loppumatkaa kuljen ihan yksin. Yksin yksin. Ihan yksin. Että olenkin jo käyttänyt ne kaikki mahdolliset ja potentiaaliset kumppanit eikä uusia enää ole.

Siitä seuraa suru, ihan mahdottoman haikea ja sisuskaluja kouraiseva suru. Suru siitä, että en enää ikinä herää kenenkään vierestä aamulla. Suru siitä, että en enää ikinä käperry toisen kainaloon illalla enkä työpäivän jälkeen. Että en enää ikinä anna kenellekään hyvänpäiväntoivotussuukkoa saati nouse sängystä hikisenä ja märkänä lumoavan ja nautinnollisen seksin jälkeen.

Enkä nyt tarkoita ettenkö koskaan voisi nauttia seksistä, en puhu siitä. Puhun siitä, että olisi joku oma, jonka vierestä herätä. Niin, eikä kukaan tule vastaan lentokentälle, eikä kysy mitä tänään syötäisiin. Ei ole kinastelua siitä minne mennään jouluna eikä raukeaa hyvänolon tunnetta sovinnon jälkeen.

Kaventuuko elämä vai kiristyykö nuttura? Tuleeko minusta kukkahattutäti vai puuma? Mitä vaikutuksia pitkään jatkuneellä yksinololla on? Muitakin kuin niitä, että omat tavat alkavat tulla niin urautuneiksi, että pelko omasta joustamattomuudesta alkaa myös nostaa päätään.

Emotionaalinen riippuvuus ja tunneyhteys parantaa
Sue Johnson, joka on kehittänyt erityisen tunnekeskeisen pariterapian sanoo kirjassaan Suojen sinua kaikelta, että ”tarpeemme päästä hyvään tunneyhteyteen toisen kanssa on meissä niin vahvasti oleva tarve, että mikään ei voi sitä korvata.” Hän on tutkimuksissaan todennut, että emotionaalinen riippuvuus toisesta ei ole suinkaan epäkypsää tai patologista, vaan se on tärkein voimavaramme.

”Vahva tunneyhteys ei suinkaan ole heikkouden merkki, vaan merkki hyvästä mielenterveydestä”, sanoo Johnson. Hänen mukaansa emotionaalinen eristäytyneisyys tappaa, ja varmin tapa tuhota ihminen on kieltää tältä rakastavat inhimilliset kontaktit.

Tarvitsemme siteitä toisiin ihmisiin. Neurotiedekin osoittaa, että ”rakastava inhimillinen yhteys on väkevämpi kuin perustavanlaatuinen henkiinjäämismekanismimme eli pelko” jatkaa Johnson.

Voiko yksinäisyyteen kuolla?
Voiko yksinäisyyteen kuolla? kysyi Helsinki Mission kampanja vuosia sitten. Kyllä voi, mutta siihen ei tarvitse. Tuo ajatus koskettaa. Siihen on jotenkin varrauduttava. Aivan kuten tuleviin eläkkeisiin, on myös yksinäisyyyteen syytä tarttua nyt.

Tai ainakin se on otettava huomioon. On pidettävä itsensä jotenkin elossa ja elinvoimaisena. Siitäkin huolimatta että elää yksin. Siitäkin huolimatta että ei ole varmuutta mistään. Tuntuu merkilliseltä ajatella, että en ajatellut koskaan eläväni näin. Mutta niin vain elämällä oli jokin toinen suunnitelma ja tuo suunnitelma minun on otettava myös vastaan.

Vaikeinta on hyväksymisen hyväksyminen
Entä jos sittenkin voin elää pelkän toivon varassa? Kauanko vielä joudun toivomaan? Ja pettymään. Taidan palata takaisin suruun. Annan sille sen vaatiman tilan. En voi työntää sitä mihinkään pois.

En lähteä kompensoimaan sitä yrittämällä vielä lujemmin tai äänekkäämmin. Enkä voi syyttää siitä ketään, en toista, yhteiskuntaa, tätä muuttunutta aikaa, miehiä, naisia enkä itseäni. Jos lakkaan suremasta, lakkaan elämästä.

Olin tänään ihan mielettömällä taotantrakurssilla, jossa koskettelimme sekä feminiinistä että maskuliinista voimaa. Annoin itseni liikuttua, kyyneleen virrata surun lähteestä.

Vaikeinta on hyväksymisen hyväksyminen, kuten eräs psykoterapiaopettajani on joskus sanonut. Huomaan, että tätä yksinoloa on ollut vaikea hyväksyä.  Ja tätä surua. Oli mentävä askelia taaksepäin tässä hyväksymisajattelussa.

Vaikeinta on ollut hyväksyä sitä, että on vaikea hyväksyä. Annoin sille tilaa niin paljon kuin se tarvitsi. Kuin huomaamatta aloin hyväksyä hyväksymisvaikeuteni. Ja kuinka ollakaan, aloin hyväksymään yksinäisyyttäni ja siitä seurannutta surua. Siksi nyt onkin helpottavaa, vaikka onkin surullista.

Johanna Kurkela – Kuolevainen sopii tähän hetkeen.