Villinainen loikkaa

img_0693

Tuossa se katsoo, Villinainen Clarissa Pinkola Estèsin kirjan ”Naiset jotka kulkevat susien kanssa” kannesta. Siitä se katsoo vahvana, vaativana ja uteliaana. Aivan kuin kysyen: ”Oletko ollut tänään yhteydessä sisäiseen Villiin osaan itsessäsi?”

”Kuinka olet voinut tänään, kuinka olet kuullut ja rakastanut Itseäsi?”? Mikä puoli juuri tänään ponnahtaa esiin? Ujo, pelokas, hämillään oleva? Vangittu, yksinäinen vai nujerrettu? Vai utelias, rohkea tai kekseliäs?

Elinvoimainen, elämänhaluinen nainen
Terve nainen on Clarissa Pinkola Estésin mukaan monella tapaa kuin susi: elinvoimainen, elämänhaluinen, reviiritietoinen, elämän antaja, kekseliäs ja uskollinen vaeltaja. Kun nainen vahvistaa suhdettaan villiin olemukseen itsessään, hän saa yhteyden sisäiseen innoittajaan, oraakkeliin ja tietäjään joka kannustaa elämään täydesti elämän kaikilla osa-alueilla. Kun yhteys katkeaa, naisesta tulee laimea, heikko ja aavemainen.

Villin olemus parantaa
Sitä alkaa pikkuhiljaa hengittämään omilla keuhkoillaan. Eikä sillä ole enää niin väliä mitä muut ajattelee tai tykätäänkö minusta vai ei. Tai ennen kaikkea hylätäänkö minut vai ei. Minulla on ollut ilo kuunnella Supermies Jarkko Sjömania. Hän sanoi että ”…markkinoinnissa joku pitää suututtaa. Jos yrittää miellyttää kaikkia, epäonnistuu.” Se osui ja upposi.

Olen kaiketi lähes koko elämäni yrittänyt olla suututtamatta ketään. Miksi? Siksi, koska pelkäsin niin kovasti hylätyksi tulemista. Minustakin oli tullut rakkaudenkerjäläinen. Ja kun niin pelkäsin hylkäämistä, mitä tapahtui. Se juuri toteutui ja tulin hylätyksi. Ehkäpä sittenkin parasta mitä minulle on voinut tapahtua.

Kun on katsonut pitkään ja hartaasi omaa kipuaan, antanut sille myötätuntoa ja hyväksynyt sen osaksi itseä, taika murtuu. Enää ei pelota läheskään niin paljoa. Tai pelottaa, mutta se ei estä hyppäämästä, astumata ulosa kaapista tai laatikosta. Omasta pienestä ahtaasta vankilasta.

Tänään on juuri oikea aika hypätä
Nyt se alkaa. Tai alkoi se jo muutama vuosi sitten. Pienellä rakkaushypyllä itseä kohti. Nyt on vaan suuremman loikan aika. Villinainen kutkuttaa sisällä ja kuiskaa korvaani. Se tahtoo Elää. Se tahtoo Elää enemmän kuin olla kuollut. Sillä kuollut se on ollut monella tapaa. Villinainen sisälläni on alkanut elämään, toimimaan.

Muistan kuinka Villinainen alkoi kasaamaan kaappeja, käyttämään vasaraa, ruuviväännintä ja porakonetta. Punaisilla kynsillä oli vaikea pitää pienestä ruuvista kiinni. Mutta kun monta kertaa yritti, saranat menivät paikoilleen. Ovi vähän lonkosotti vinossa, se tarvitsi säätöä. Mutta lopulta se asettui suoraan. Avasin ja suljin sitä monta kertaa. Ihan itse asennettu kaapinovi. Nauratti. Hykerrytti. Kyynelkin vierähti ihan vaan silkasta ilosta ja onnesta.

Nyt kutkuttaa mahanpohjassa. Pelottaa näyttää maailmalle kuka oikeastaan on. Pelottaa puhua rakkaudesta. Pelottaa puhua pelosta ja häpeästä. Pelottaa näyttää myös iloa ja voimaa. Pelottaa puhua seksistä, erotiikasta, aistillisuudesta, orgasmeista ja naisena olemisesta. Pelottaa näyttää omaa pyöreyttä, keski-ikäisyyttä ja vanhenemista. Ja vaivasenluita. Sitten istun alas ja hengittelen itseni kanssa ja annan pelon ja häpeän väristä läpi kehoni. Haluan olla enemmän elossa kuin kuollut. Jännitän kehoni ja valmistaudun loikkaamaan.